Miksi työkaluja hoitojonojen purkamiseksi ei käytetä?

Hoitojonot olivat pitkiä jo ennen koronakriisiä, kasvoivat sen aikana ja jatkavat kasvamista edelleen. Kunnilla ja kuntayhtymillä olisi työkaluja hoitojonojen purkamiseen ja jo huolestuttavaksi kasvaneen hoitovelan pienentämiseen. Näin ei toimita, koska kannusteet puuttuvat.

Hoitovelka kasvoi korona-aikana

Hoitojonot ja hoitovelka kasvoivat ymmärrettävistä syistä koronakeväänä 2020. Julkisen sektorin resursseja sitoutui koronapotilaiden hoitamiseen ja pandemian leviämisen estämiseen. Kansalaiset eivät uskaltaneet tai eivät voineet hakeutua hoitoon, koska ei tiedetty, kuinka vakavasta ja helposti tarttuvasta taudista oli kysymys.

Väärä arvovalinta

Suomessa tehtiin maaliskuussa 2020 arvovalinta, että julkinen terveydenhuolto pyrkii suoriutumaan kaikista pandemiaan liittyvistä tehtävistä ensisijaisesti itse. Henkilöstöä siirrettiin perus- ja erikoissairaanhoidon sekä kouluterveydenhuollon tehtävistä pandemian vastaiseen työhön sekä hoitamaan koronaan sairastuneita potilaita. Tämä johti siihen, että henkilöstön työtaakka kasvoi osin kohtuuttomaksi. Yksityisen terveydenhuollon toimijoille osoitettiin vaihtoketjun rooli. Niitä hyödynnettiin vain viime hädässä.

Valittu toimintatapa oli omiaan heikentämään hoitoonpääsyä, kasvattamaan hoitojonoja ja erityisesti lisäämään hoitovelkaa. Oliko ajatuksena, että hoitojonot puretaan ja hoitovelka hoidetaan nopeasti sen jälkeen, kun pandemiasta ensin päästään eroon?

Korona helpottanut – hoitojonot jäivät

Koronapandemian aikaa on nyt eletty yli kaksi ja puoli vuotta. Vaikka pandemia on selvästi helpottunut tänä vuonna, ei erikoissairaanhoidon hoitojonoja ole pystytty merkittävästi lyhentämään – hoitovelan pienentämisestä puhumattakaan. Nyt julkisen sektorin henkilöstöresursseja sitoutuu sote-uudistuksen valmisteluun. Myöskään työmarkkinatilanne ei ole luomassa edellytyksiä hoitoonpääsyn parantamiselle.

Monet terveydenhuollon asiantuntijat ovat arvioineet, että koronapandemian aikana syntynyttä hoitovelkaa puretaan useita vuosia. Näin varmasti on, jos julkinen sektori pyrkii tekemään kaiken omana työnään.

Lainsäädännöllä työkaluja

Kuntien järjestämisvastuu sote-palveluista kirjattiin kuntien valtionosuuslakiin vuonna 1993. Sen mukaan kunnat voivat toteuttaa järjestämisvastuutaan tuottamalla palvelut itse, yhteistyössä muiden kuntien kanssa (kuntayhtymät) tai hankkimalla palveluita asukkailleen yksityisiltä toimijoilta. Vuonna 2009 samaan lakiin lisättiin kuntasektorin toimijoille mahdollisuus myöntää asukkailleen sote-palveluseteleitä.

Hoitotakuun määräajoista säädettiin lailla jo vuonna 2005. Silloin käyttöönotetut ja vielä voimassa olevat hoitoonpääsyn määräajat eivät ole kansainvälisesti vertailtuna kovinkaan kireät. Siitä huolimatta niitä ei usein saavuteta. Myös perusterveydenhuollon saatavuus on Suomessa heikolla tasolla. Asiantilaa on pyritty korjaamaan sote-uudistuksella, joka on vasta alkumetreillä, toteuttamista vaille valmis.

Vaikka lainsäädännöllä on annettu kunnille ja kuntayhtymille työkaluja hoidon saatavuuden parantamiseen lähes kolmen vuosikymmenen ajan, ei niitä ole syystä tai toisesta haluttu käyttää. Kunnat ja kuntayhtymät ostavat yksityiseltä sektorilta terveyspalveluita keskimäärin noin 8 prosentilla terveydenhuoltoon käyttämistään määrärahoista. Palveluseteleiden hyödyntäminen terveyspalveluissa on vain muutaman promillen luokkaa.

Ei kannusteita, ei sanktioita

Miten välinpitämättömyys kansalaisille annetun palvelulupauksen toteuttamisen ja voimassa olevan lainsäädännön suhteen on mahdollista?

Kunnilta ja niiden omistamilta kuntayhtymiltä puuttuvat riittävät kannusteet lainsäädännön noudattamiseen – tai ne ovat vääriä. Jonossa oleva tai hoitoon pääsemistä odottava potilas ei aiheuta kustannuksia kunnille. Kun rahoituksesta on tiukkaa, hallitaan taloutta siirtämällä asiakkaita jonoon ja toivomalla, että he hankkivat tarvitsemansa hoidon muualta. Ja niin entistä useampi tekeekin.

Koska lainsäädännön noudattamatta jättämistä ei ole kunnolla sanktioitu ja siitä ei ole käytännössä mitään seuraamuksia, ei myöskään synny erityistä kannustetta sen noudattamiseen. Kun tähän sanktioiden ja kannusteiden puuttumiseen yhdistyy ainainen rahoituksen niukkuus, johtaa se helposti alibudjetointiin. Tällöin ei varata riittävästi rahoitusta arvioituun hoidon tarpeen kasvuun, vaikka terveydenhuollon määrärahat kasvavatkin kuntien budjeteissa joka vuosi – enemmän kuin mitä bruttokansantuotteen kasvu on.