Löysä palvelulupaus

Blogi 27| Ismo Partanen

Kuntien järjestämisvastuu sote-palveluista kirjattiin kuntalakiin vuonna 1993. Sen mukaan kunnat voivat toteuttaa järjestämisvastuutaan tuottamalla palvelut itse, yhteistyössä muiden kuntien kanssa (kuntayhtymät) tai hankkimalla palveluita asukkailleen yksityisiltä toimijoilta. Vuonna 2009 samaan lakiin lisättiin kuntasektorin toimijoille mahdollisuus myöntää asukkailleen sote-palveluseteleitä.

Hoitotakuun määräajoista säädettiin terveydenhuoltolaissa jo vuonna 2005. Silloin käyttöönotetut ja vielä voimassa olevat hoitoonpääsyn määräajat eivät ole kansainvälisesti vertailtuna kovinkaan kireät. Siitä huolimatta niitä ei usein saavuteta. Myös perusterveydenhuollon saatavuus on Suomessa heikolla tasolla. Asiaintilaa on pyritty korjaamaan sote-uudistuksella, jonka käytännön toteuttaminen on vasta alkumetreillä.

Vaikka lainsäädännöllä on annettu kuntasektorille työkaluja hoidon saatavuuden parantamiseen lähes kolmen vuosikymmenen ajan, ei niitä ole syystä tai toisesta haluttu käyttää. Kunnat ja kuntayhtymät ostavat yksityiseltä sektorilta terveyspalveluita keskimäärin noin 8 prosentilla niihin käyttämistään määrärahoista. Palveluseteleiden hyödyntäminen terveyspalveluissa on vain muutaman promillen luokkaa.

Koska lainsäädännön noudattamatta jättämistä ei ole kunnolla sanktioitu eikä siitä ole käytännössä mitään seuraamuksia, ei myöskään synny erityistä kannustetta lain noudattamiseen. Kun tähän sanktioiden ja kannusteiden puuttumiseen yhdistyy ainainen rahoituksen niukkuus, johtaa se helposti alibudjetointiin. Tällöin ei varata riittävästi rahoitusta arvioituun hoidontarpeen kasvuun, vaikka terveydenhuollon määrärahat kasvavatkin kuntien budjeteissa joka vuosi – enemmän kuin bruttokansantuotteen kasvu on.

Kunnilta ja niiden omistamilta kuntayhtymiltä puuttuvat siis riittävät kannusteet lainsäädännön noudattamiseen – tai ne ovat vääriä. Jonossa oleva tai hoitoonpääsyä odottava potilas ei aiheuta kustannuksia kunnille. Kun rahoituksesta on tiukkaa, vähennetään ostopalveluita entisestään. Tällöin taloutta tasapainotetaan siirtämällä asiakkaita jonoon ja toivomalla, että he hankkivat tarvitsemansa hoidon muualta. Ja niin entistä useampi jonottamiseen tuskastunut tekeekin.

Onko kansalaisille lainsäädännöllä annettu palvelulupaus vain löysää puhetta? Eikö kuntien ja kuntayhtymien tarvitse edes yrittää noudattaa lakeja? Jättävätkö kunnat hyvinvointialueille perinnön, jonka hoitamisesta ne eivät selviä?

Kirjoittaja Ismo Partanen on LPY:n toiminnanjohtaja
Kuva Juha Sarkkinen