Koronataistelu jatkuu hyvinvointialueilla

Blogi 33 | Ismo Partanen                    

Koronavirus rantautui Suomeen helmikuussa 2020. Me kaikki olimme uuden ja epävarman tilanteen edessä. Kaikkia pelotti − toisia enemmän, toisia vähemmän. Jokainen joutui miettimään, miten suojata itseään ja lähimmäisiä. Kysymys siitä, kuinka pitäisi ja kannattaisi toimia, oli ajatuksissa joka päivä. 

Minulle koronapandemian aika oli valmiuslain käyttöönotosta lähtien sotaa näkymätöntä ja muuntautumiskykyistä vihollista vastaan. Sotaa, jossa ei ole selkeitä rintamalinjoja, vaan taistelua käydään kaikkialla ja joka päivä.

Sota on nyt jatkunut lähes kolme vuotta. Sen päättymisestä ei ole kenelläkään varmaa tietoa. Muodostuuko tästä ns. jäätynyt konflikti?

Suomalainen yhteiskunta osoitti muuntautumiskykynsä ja valmiutensa reagoida nopeasti muuttuneeseen tilanteeseen. Valtionhallinnossa tehtiin nopeasti oikeita strategisia päätöksiä − hyvin yksimielisesti. Kansalaisten suuri enemmistö luotti asiantuntijoihin ja päättäjiin. Ja toimi sen mukaisesti.

Alun shokista eli kevättalvesta 2020 selviytymisen jälkeen olisi pitänyt tehdä tilannearvio siitä, kuinka sodan ensimmäinen vaihe meni. Jäikö joltain osin opittavaa?

Suurin pettymys koronasodassa on ollut se, että emme ole hyödyntäneet kaikkia käytettävissä olevia resursseja yksittäisten taisteluiden ja koko sodan voittamiseksi. Sosiaali- ja terveyspalvelualojen yrityksiä pidettiin pääosin varareservinä − myös tilanteissa, joissa niitä olisi ollut syytä hyödyntää. Ne myös jätettiin alkuvaiheessa oman onnensa nojaan, muun muassa suojavarusteiden jakelussa.

Yksityisen sektorin sote-toimijat tarjosivat jo maaliskuussa 2020 apua valtiolle, kunnille ja kuntayhtymille sekä koronaviruksen vastaiseen taisteluun että muiden hoito- ja hoivapalveluiden tuottamiseen. Apua ei tuputettu, vaan kysyttiin, mitä voisimme tehdä.

Vastauksena oli joko hiljaisuus tai melko tyly ilmoitus, että apua ei tarvita. Asenne on ollut koko ajan ’me hoidamme tämän homman’.

Taistelut kiihtyivät jälleen kerran loppuvuodesta 2021 omikronvariantin levitessä Suomeen. Viimeistään silloin olisi odottanut asennemuutosta: tulkaa kaveriksi, hoidetaan tämä yhdessä. Mutta ei, vaikka hoitojonot olivat kasvaneet ennätyspitkiksi ja piilevä hoitovelka vieläkin enemmän.

Avun ja yhteistyön tarjouksilla ei ole ollut vaikutusta. Varareserviä ei juurikaan ole hyödynnetty. Rahoituksesta se ei ole jäänyt kiinni. Kuntasektori on saanut valtiolta yli miljardi euroa enemmän rahoitusta kuin se on koronakriisin hoitamiseen käyttänyt.

Tilanne on nyt hyvin huolestuttava. Sote- ja pelastuspalveluiden järjestämisvastuu siirtyy reilun viikon kuluttua hyvinvointialueille. Niiden valmius ottaa tehtävä vastaan ei ole paras mahdollinen. Valtava tehtävien siirto-operaatio olisi erittäin haastava ilman korona-ajan aiheuttamaa lisätaakkaakin.

Hyvinvointialueiden valmistelussa on tänä vuonna ollut teemana turvallisen siirtymän varmistaminen. Kuntasektori ei ole tätä teemaa tukenut, vaan jättää surkean perinnön hyvinvointialueille.

Toivottavasti ensi vuonna yhteistyö hyvinvointialueiden kanssa on tiivistä ja tuloksekasta!

Kirjoittaja Ismo Partanen on LPY:n toiminnanjohtaja